Tein testin ja negaahan se näytti. Nyt ei sitten auta mikään muu kuin niellä pettymys (mikä ei ole kovin suuri, en usko tulevani ikinä raskaaksi kumminkaan), ja jatkaa elämää. Meille tulee nyt puolen vuoden hoitotauko miehen armeijan takia, ja katsotaan sitten vuodenvaihteen jälkeen yritämmekö enää vai emme.

Minulla on ollut pari kuukautta jo kova halu uudistaa elämääni. Miksi toivoa lasta kun sitä ei vaan kuulu? Miksi satuttaa itseään liian suurilla toiveilla? Miksi pilata elämänsä alkamalla murehtimaan tästä asiasta kun on vasta 19-vuotias? Miksi minä edes tarvitsisin lasta tai ketään ollakseni onnellinen?

En enää pelkää. En enää itke. En elä suurten odotusten vallassa.

Haluan vain pitää hauskaa. Haluan käydä töissä ja opiskella. Haluan nähdä maailmaa ja erityisesti tavata uusia ihmisiä. Haluaisin lähteä erään uuden ihmisen matkaan, vaikka tiedänkin, ettei se olisi viisasta. Haluan mitä vain, jotten enää tuntisi itseäni niin helvetin surulliseksi ja väsyneeksi. Haluan paeta tätä ongelmaa minkä elämä toi ihanaan suhteeseemme, rikkoen unelmat lapsista ja onnellisesta perhe-elämästä. Rikkoen minun unelmani.

Ei elämäni ole mennyt ihan siihen suuntaan kuin ajattelin vielä kaksi vuotta sitten, innokkaana ja päättäväisenä 17-vuotiaana, joka oli täynnä suunnitelmia. Elimme vielä niitä parhaita rakkauden vuosia tuohon aikaan, tuntui että se antoi voimaa jokaiseen päivääni, vastoinkäymisten keskelläkin. Nyt huomaan, että saan voimaa vain itsestäni, omista henkisistä voimavaroistani. Huomaan, että kun raha alkaa loppua mutta lisää vain tarvitaan, on valmiina vaikka riisumaan vaatteensa ja tanssimaan. Olen oppinut pitämään tuosta työstäni. On minulla "oikeakin" työ. Näissä jutuissa on mennyt rahaa sen verran, etten uskalla ihan edes ajatella. Jollekin tiukasti kiinni työelämässä olevalle nämä maksut eivät ehkä tunnu niin kohtuuttomilta kuin ne voi tuntua opiskelijaparista.

Ei suhtemmekaan mennyt ihan niin kuin olin ajatellut. Olin ajatellut, että rakkaus vain lisääntyisi ajan kanssa. Huomaan kyllä, että olemme hyvin kiintyneitä toisiimme, ja sängyn puolella menee edelleen upeasti. Mutta arkipäiväisyys nakertaa meitä päivittäin. Varsinkin minua. Hän on se tyytyväisempi osapuoli tässä. Lapsi oli ennen kaikkea minun unelmani. On tuntunut siltä, kuin elämältäni ja suhteeltamme olisi mennyt pohja pois. Rakastan häntä, siitä ei ole epäilystäkään. Joskus mietin hiljaa, miltä tuntuisi olla jonkun toisen miehen rakastajatar. Minulla on siitä vain pieni haalea käsitys. Ja olen ihastunut toiseen.

Sanoinpas senkin mitä olen tässä kierrellyt ja kaarrellut. En tiedä koska kirjoitan tänne seuraavaksi ja missä merkeissä. Elämäni ei ole enää lääkkeiden ja raskaustestien kanssa pyörimistä kotinurkissa, kyyneleet silmissä ja ahdistus kurkussa. Elämäni on suuri seikkailu, jota rakastan hurjasti sen dramaattisuudesta huolimatta. Tai ehkä juuri siksi.

Pyydän syvimmin anteeksi jos joku on sattunut lukemaan tätä blogiani onnellisen ja toivoa tuovan tarinan toivossa. Olisin minäkin halunnut että tämä olisi mennyt toiseen suuntaan kun se nyt on mennyt. Mutta tämä on ennen kaikkea minun elämäni, ja minun on hyväksyttävä se juuri sellaisenaan, jos haluan olla onnellinen.

Surullinen mieli ja pahoinvointi taitaa johtua kovin monella vain liian suurista odotuksista, tavoitteista ja toiveista. Joskus niitä kutsutaa haaveiksikin. Olin luullut että haaveet ovat hyvä juttu. Nyt ymmärrän, että niistä luopuminen voi tarjota aivan uuden tavan katsoa tätä maailmaa ja omaa osaansa siinä.

olen siis pistellyt sitä Puregon-nimistä lääkettä ja kp 14 sain pistää irrotuspiikin, kun ultrassa oli hyvä limakalvo ja yksi 16mm follikkeli. En saanut mitään ovulaatio-oireita silloin.. ja olinkin varma ettei ovista tapahtunut...

Pari päivää sitten kp 22 huomasin että minusta tuli ihan pikkaisen ruskeaa verta kirkkaan liman seassa... Aloin ajatella että se voisi olla ovulaatiosta johtuvaa tai jopa sitä alkion kiinnittymisvuotoa, mistä olen kuullut joidenkin puhuvan!? Vuotoa tuli vain sinä yhtenä päivänä ja tosi vähän, että ei ne mitkään kuukautiset olleet...

Nyt en uskalla kyllä testata pariin viikkoon... Pelkään pettymystä vieläkin enemmän nyt, kun on ilmennyt tällaista heikkoa, hyvin hyvin heikkoa toivon tapaista...

 

 

En oikeesti edes tiedä mikä mua näin sapettaa, olen vaan ollu viimesimmät päivät aivan sairaan pahalla tuulella!

Aloin siis pistelemään Puregonia 50 iu päivässä ja perjantaina puolen päivän aikaan sain pistää Pregnyl-irrotuspiikin, kun keskiviikkona ultrassa oli 16mm follikkeli ja hyvä limis... Perjantaiaamuna jo ennen Pregnylin pistämistä multa tuli tosi paljon kirkasta limaa, mutta se loppui nopeasti eikä ole ollut enää mitään ovisoireita. Mua pelottaa ja musta tuntuu että ovis ei sittenkään tapahtunut.. Tekis mieli vaa kirota ja olo on tosi kamala!

Rintojen päät on ollu perjantaista asti ihan älykipeet, niskat on jumissa ja naamaankin alkoi ilmestyä tavallista enemmän finnejä. Sitten mua ärsyttää, että lapsettomuus-palstalta ei saa mitää apua, ja erityisesti se, että niillä palstoilla valittaa jotain kolmen lapsen äitejä miten niiden lastensa pito ja hoito on saatana kallista. Ne ei tajua yhtään mitään... Just nyt olen niin vihainen että voisin vetää lättyyn niitä jokaikistä!! Ne valittajalehmät ei tiedä hittojakaan miltä tuntuu olla joku joka ei saa ensimmäistäkään lasta ja sitten joutuu vetämään hormoneja jotka sekoittaa mielialan ihan täysin, laittaa naaman kukkimaan ja koko elämä on jatkuvaa toivon ja epätoivon heittelyä. Kehtaspa yksikin sellainen akka ensin valittaa lastensa kuluista, ja sitten taas ilmoittaa ah niin onnellisena, että on taas paksuna. *itkee*

Olen tosi yksin tän kaiken kanssa ja pelkään että miten tätä enään jaksaa.

 

 

 

 

 

Olipa mukava huomata että joku oli kaipaillut kuulumisia meidän projektista. Olen oikestaan ottanut koko asiaan nyt viimeisen reilun kuukauden ajan vain etäisyyttä, ja koittanut keskittyä lihomiseen. Olen lihonut nyt 5-6 kiloa, eli painan 45-6kg!! No se on sentään hyvä uutinen. Vielä nelisen kiloa normaalipainoon...

Eilen saimme porheeseemme kolme uutta hiirilapsukaista, joilla ei vielä ole nimiä. Ne ostettiin seuraksi tälle jonka kaksi kaveria ovat kuolleet sinä aikana kun olen ollut kirjottamatta tänne. Yksi tulokkaista on täplikäs, toinen tummanharmaa ja kolman hopeanharmaa ja sillä on pitkä kihara karva! Ne ovat suloisia...

Pelkään että sisälläni on kuollut jotain. En todellakaan tunne sitä enää niin vahvana kuin vielä jokin aika sitten. En enää ajattele sinua, lapseni. En enää pahemmin elättele toivoa, älkää kysykö miksi. En minä vain tiedä. Kaikki tuntuu turhalta. Ehkä en vain halua satuttaa itseäni juuri nyt yhtään enempää. Etäisyyden ottaminen koko asiaan on tuntunut niin hyvältä! En enää vilkuile vauvoja ja pieniä lapsia kaupungilla. Kun kuljen lastentarvikeliikkeen ohi ajattelen vain että " Jos olisin saanut elää sellaista elämää kuin olin toivonut, tuolla minäkin olisin, ehkäpä lasteni kanssa tai maha pystyssä..."

En tiedä olenko katkera. Lähinnä tuntuu samalta kuin läheisen kuoleman jälkeen... siinä vaiheessa kun olet hyväksynyt asian, eikä ikävä tunnu enää niin sekopäiseltä ja kipeältä, vaan on lähinnä  haalea tunne taustalla kaiken aikaa. Tunne jonka kanssa voi elää mutta tunne joka tekee onnellisuudesta niin vaikeaa. Sellainen tunne joka kertoo sinulle joka päivä että olet menettänyt elämässäsi jotain tärkeää.

Miksi minä en nää toivo? Keskiviikkona on lääkäri... Minä pahoin pelkään, että sielläkin tulee vain huonoja uutisia ja valitusta. En ole käynyt lääkärillä sen jälkeen kun painostani valitettiin. Minua pelottaa kamalasti että tulen todella surulliseksi taas tuon käyntini jälkeen.

Tuntuu että kun muut ikäiseni ottavat jälkiehkäisyjä, pelkäävät raskautta ja kuitenkin pamahtavat raskaaksi ja ovat sitten niin onnellista, niin minä vain elän toivoen että jaksaisin taas päivällä eteenpäin. Olen niin pettynyt omaan elämääni! Minä en enää ikinä halua olla valokuvissa ja lopetin tanssissa käymisen. Töstä lähin tanssin vain kotonani, vain itselleni. Joskus mieheni katselee minua kuin salaa ja hymyilee.

Minä en tunne ketään toista naista tai tyttöä jolla oikeasti olisi näin hyvä suhde kuin minulla. Ihmiset suhtautuvat liian kyynisesti rakkauteen.

Olen nyt ollut ihan överilihotuskuurilla perjantaista asti elikkä kolme kokonaista päivää. Vatsa on turpea ja olo kun puutiaisella, mutta minähän syön!! Ehkä lihominen onkin ihan tervetullutta. Ehkä se tekee minusta hiukan vähemmän luisevan ja muodokkaamman.

Nytki on taas kamala nälkä (maha venyy nopeasti kun vain alkaa syömään), joten en kerkiä kamalasti kirjoittamaan, mutta kunhan tulin tiedottamaan että yritys on kova ja toivokin taas vaihteeksi korkea.

Ehkä oli ihan hyvä että lääkärini sanoi napakasti painostani. Nyt ainakin tajuan tehdä asialle jotain.

Kunpa vai tästä kaikesta olisi vielä tulevaisuudessa edes pientä apua tähän suureen asiaan.

Tänään puhuttiin äitinikin kanssa lapsesta. Selattiin kuvastoa ja mietittiin mitä kaikkea hankittaisiin sille. Kyllä olisit enemmän kuin tervetullut jo kotiin pienoinen. Minä kaipaan sinua ihan kamalasti. Isikin kaipaa vaikkei sitä suoraan sanokaan. Ajattelen sinua joka ilta kun suljen silmäni. Minä odotan sinua.