Olipa mukava huomata että joku oli kaipaillut kuulumisia meidän projektista. Olen oikestaan ottanut koko asiaan nyt viimeisen reilun kuukauden ajan vain etäisyyttä, ja koittanut keskittyä lihomiseen. Olen lihonut nyt 5-6 kiloa, eli painan 45-6kg!! No se on sentään hyvä uutinen. Vielä nelisen kiloa normaalipainoon...

Eilen saimme porheeseemme kolme uutta hiirilapsukaista, joilla ei vielä ole nimiä. Ne ostettiin seuraksi tälle jonka kaksi kaveria ovat kuolleet sinä aikana kun olen ollut kirjottamatta tänne. Yksi tulokkaista on täplikäs, toinen tummanharmaa ja kolman hopeanharmaa ja sillä on pitkä kihara karva! Ne ovat suloisia...

Pelkään että sisälläni on kuollut jotain. En todellakaan tunne sitä enää niin vahvana kuin vielä jokin aika sitten. En enää ajattele sinua, lapseni. En enää pahemmin elättele toivoa, älkää kysykö miksi. En minä vain tiedä. Kaikki tuntuu turhalta. Ehkä en vain halua satuttaa itseäni juuri nyt yhtään enempää. Etäisyyden ottaminen koko asiaan on tuntunut niin hyvältä! En enää vilkuile vauvoja ja pieniä lapsia kaupungilla. Kun kuljen lastentarvikeliikkeen ohi ajattelen vain että " Jos olisin saanut elää sellaista elämää kuin olin toivonut, tuolla minäkin olisin, ehkäpä lasteni kanssa tai maha pystyssä..."

En tiedä olenko katkera. Lähinnä tuntuu samalta kuin läheisen kuoleman jälkeen... siinä vaiheessa kun olet hyväksynyt asian, eikä ikävä tunnu enää niin sekopäiseltä ja kipeältä, vaan on lähinnä  haalea tunne taustalla kaiken aikaa. Tunne jonka kanssa voi elää mutta tunne joka tekee onnellisuudesta niin vaikeaa. Sellainen tunne joka kertoo sinulle joka päivä että olet menettänyt elämässäsi jotain tärkeää.

Miksi minä en nää toivo? Keskiviikkona on lääkäri... Minä pahoin pelkään, että sielläkin tulee vain huonoja uutisia ja valitusta. En ole käynyt lääkärillä sen jälkeen kun painostani valitettiin. Minua pelottaa kamalasti että tulen todella surulliseksi taas tuon käyntini jälkeen.

Tuntuu että kun muut ikäiseni ottavat jälkiehkäisyjä, pelkäävät raskautta ja kuitenkin pamahtavat raskaaksi ja ovat sitten niin onnellista, niin minä vain elän toivoen että jaksaisin taas päivällä eteenpäin. Olen niin pettynyt omaan elämääni! Minä en enää ikinä halua olla valokuvissa ja lopetin tanssissa käymisen. Töstä lähin tanssin vain kotonani, vain itselleni. Joskus mieheni katselee minua kuin salaa ja hymyilee.

Minä en tunne ketään toista naista tai tyttöä jolla oikeasti olisi näin hyvä suhde kuin minulla. Ihmiset suhtautuvat liian kyynisesti rakkauteen.