Tein testin ja negaahan se näytti. Nyt ei sitten auta mikään muu kuin niellä pettymys (mikä ei ole kovin suuri, en usko tulevani ikinä raskaaksi kumminkaan), ja jatkaa elämää. Meille tulee nyt puolen vuoden hoitotauko miehen armeijan takia, ja katsotaan sitten vuodenvaihteen jälkeen yritämmekö enää vai emme.

Minulla on ollut pari kuukautta jo kova halu uudistaa elämääni. Miksi toivoa lasta kun sitä ei vaan kuulu? Miksi satuttaa itseään liian suurilla toiveilla? Miksi pilata elämänsä alkamalla murehtimaan tästä asiasta kun on vasta 19-vuotias? Miksi minä edes tarvitsisin lasta tai ketään ollakseni onnellinen?

En enää pelkää. En enää itke. En elä suurten odotusten vallassa.

Haluan vain pitää hauskaa. Haluan käydä töissä ja opiskella. Haluan nähdä maailmaa ja erityisesti tavata uusia ihmisiä. Haluaisin lähteä erään uuden ihmisen matkaan, vaikka tiedänkin, ettei se olisi viisasta. Haluan mitä vain, jotten enää tuntisi itseäni niin helvetin surulliseksi ja väsyneeksi. Haluan paeta tätä ongelmaa minkä elämä toi ihanaan suhteeseemme, rikkoen unelmat lapsista ja onnellisesta perhe-elämästä. Rikkoen minun unelmani.

Ei elämäni ole mennyt ihan siihen suuntaan kuin ajattelin vielä kaksi vuotta sitten, innokkaana ja päättäväisenä 17-vuotiaana, joka oli täynnä suunnitelmia. Elimme vielä niitä parhaita rakkauden vuosia tuohon aikaan, tuntui että se antoi voimaa jokaiseen päivääni, vastoinkäymisten keskelläkin. Nyt huomaan, että saan voimaa vain itsestäni, omista henkisistä voimavaroistani. Huomaan, että kun raha alkaa loppua mutta lisää vain tarvitaan, on valmiina vaikka riisumaan vaatteensa ja tanssimaan. Olen oppinut pitämään tuosta työstäni. On minulla "oikeakin" työ. Näissä jutuissa on mennyt rahaa sen verran, etten uskalla ihan edes ajatella. Jollekin tiukasti kiinni työelämässä olevalle nämä maksut eivät ehkä tunnu niin kohtuuttomilta kuin ne voi tuntua opiskelijaparista.

Ei suhtemmekaan mennyt ihan niin kuin olin ajatellut. Olin ajatellut, että rakkaus vain lisääntyisi ajan kanssa. Huomaan kyllä, että olemme hyvin kiintyneitä toisiimme, ja sängyn puolella menee edelleen upeasti. Mutta arkipäiväisyys nakertaa meitä päivittäin. Varsinkin minua. Hän on se tyytyväisempi osapuoli tässä. Lapsi oli ennen kaikkea minun unelmani. On tuntunut siltä, kuin elämältäni ja suhteeltamme olisi mennyt pohja pois. Rakastan häntä, siitä ei ole epäilystäkään. Joskus mietin hiljaa, miltä tuntuisi olla jonkun toisen miehen rakastajatar. Minulla on siitä vain pieni haalea käsitys. Ja olen ihastunut toiseen.

Sanoinpas senkin mitä olen tässä kierrellyt ja kaarrellut. En tiedä koska kirjoitan tänne seuraavaksi ja missä merkeissä. Elämäni ei ole enää lääkkeiden ja raskaustestien kanssa pyörimistä kotinurkissa, kyyneleet silmissä ja ahdistus kurkussa. Elämäni on suuri seikkailu, jota rakastan hurjasti sen dramaattisuudesta huolimatta. Tai ehkä juuri siksi.

Pyydän syvimmin anteeksi jos joku on sattunut lukemaan tätä blogiani onnellisen ja toivoa tuovan tarinan toivossa. Olisin minäkin halunnut että tämä olisi mennyt toiseen suuntaan kun se nyt on mennyt. Mutta tämä on ennen kaikkea minun elämäni, ja minun on hyväksyttävä se juuri sellaisenaan, jos haluan olla onnellinen.

Surullinen mieli ja pahoinvointi taitaa johtua kovin monella vain liian suurista odotuksista, tavoitteista ja toiveista. Joskus niitä kutsutaa haaveiksikin. Olin luullut että haaveet ovat hyvä juttu. Nyt ymmärrän, että niistä luopuminen voi tarjota aivan uuden tavan katsoa tätä maailmaa ja omaa osaansa siinä.