Ensiksi on pakko sanoa puolustuksekseni, etten vain voinut vastustaa kiusausta. En voinut olla hiljaa enää hetkeäkään tästä asiasta, joka on painanut mieltäni kesästä asti. Vaikka oikeastaan koko asia on painanut mieltäni siitä asti kun olin jotain 14-vuotias. Katsos, en koskaan saanut kunnollisia kuukautisia. Vasta nyt, 18-vuotiaana, sain viimeinkin vastauksen siihen pelottavaan, ahdistavaan asiaan, joka teki minusta erilaisen kuin muut ikäiseni. Luulin että kohtuni puuttui. Luulin että olen varmasti lapseton. Luulin että olen vain perinyt karvaisuuteni isältäni. Kaikkea tyhmää oikeastaan luulin vuosia nuoruudessani.

Tähän päivään mennessä on tapahtunut paljon asioita. Minulla on huomenna polttarit, ja maanantaina meidät vihitään maistraatissa. Olen alkanut haluta sitä vauvaa ihan kamalasti. Rehellisyyden nimissä sanottakoon, että halusin lasta jo kun tapasin sulhaseni. Hän herätti minussa uinuneet äidinvaistot, haaveet onnellisesta perheestä, haaveet ihanasta tyttövauvasta minkä pukisin pinkkiin ja antaisin hänelle jonkun kauniin nimen, olisihan hän sentään rakkautemme hedelmä. Mieheni, sanotaan häntä vaikka Prinssiksi, tahtoo poikaa oikein kovasti. Prinssini tahtoisi kasvattaa pojasta kaltaisensa jalkapalloilijan. Ehkä saisimme kummatkin, tytön ja pojan. Ihan oikea pikku perhe, onnellinen pikku perhe...

Riittää lässytys. Sattuu nimittäin oikestaan ajatella tuollaisia asioita, joita en välttämättä voikaan saada. Minulla siis todettiin paha PCO, monirakkulaiset munasarjat kesällä. En ovuloi koskaan, en yhtään , EN OLLENKAAN!! Eipä tuo tieto tullessaan minua järkyttänyt, olinhan kerennyt vuosien mittaan ajattelemaan yhtä ja toista pahaa mahdollisuutta kuukautisteni puuttumisen syyksi. Koko tekstinikin on varmaan kamalan sekavaa, kun en tiedä oikein mistä aloittaa, elämää on jo takana, ja toivottavasti edessäkin. Jospa olisin reilu mahdollista lukijaani kohtaan, ja kirjoittaisin selkeän listauksen tähän mennessä tapahtuneista asioita?

Kuukautiseni eivät ikinä saaneet alkaa enkä oikein tiedä olisivatko ne koskaan tulleetkaan. Kuukautiseni aloitettiin Yasmin- e-pillereillä tammikuussa 2004 täyttäessäni 16 vuotta. Lääkärillä olin käynyt jo ennen tätäkin mutta kuulemma kaikki oli aivan kunnossa... Lopetin e-pillerit maaliskuussa 2006, kun sain tarpeekseni niiden aiheuttamista sivuvaikutuksista. Kuukautisia ei tietenkään tullut, ja lievä akne alkoi näkyä naamallani. Kesäkuussa 2006 kävin yksityisellä naistentautien erikoislääkärillä. Todettiin PCO. Se oli kova isku. Makasin monta päivää peiton alla ja itkin. Sain Teroluteja ja niillä kuukautiset alkoivat tulla säännöllisesti. Sulhaseni kanssa päätimme että kun tällainen on todettu, niin alamme heti tekemällä vauvaa urakalla!! (pitkäaikainen haaveemme) Heinäkuussa 2006 sulhaseni spermanäyte (suppea) saapui. Tulos oli pienoinen pettymys, siittiöiden määrä oli alentunut hieman, mutta onneksi kuitenkin ihan ookoo tulos. Mies oli ainakin itse hyvin tyytyväinen noihin. Aloin silti syöttää hänelle sinkkiä, seleeniä ja monivitamiinia. Syyskuussa 2006 surullinen tieto verikokeista; en kuulemma ovuloi, ja laitettiin lähete PHKS:ään... Verikokeissa oli sählätty ja prolaktiiniarvo oli ottamatta. käyn tekemässä sen kunhan kerkiän ja oikea päivä saapuu. Lisäksi herännyt inhottava epäilys myös endometrioosista, äidillä on sitä ja minulla oireena sen verran että kuukautisten aikaan peräsuolessa saattaa nippailla.. Myös sekopäinen pelko munajohtimien kiinni olemisesta on mielessäni, mutta aika näyttää kun tutkitaan. Lokakuu 2006 ja prolaktiini oli kuulemma ok. Marraskuussa 2006 tehdään verikokeissa hormonimäärityksiä ja todetaan että munajohtimet ovat auki. Mikä helpotus!!

Tuon pätkän kopioin eräästä paikasta netissä... Olen kirjoilla useampaankin lapsettomuusaiheiseen juttuun, päivittäin käyn lukemassa foorumeita ja imen tietoa itseeni kuin kukkanen kuumana kesäpäivänä. Oikeastaan ykkösharrastuksekseni onkin muodostunut tämä lapsettomuusjupakka, vauvasta haaveileminen ja ajoittaiset raivarit, itkukohtaukset, ja toisinaan taas typerä (myönnetään) optimismi. Mutta ilman luottamusta huomiseen, olisin yhtä kuin nolla, tyhjä ja vailla toivoa, suunnitelmia, vailla uskoa! Näin suuria taisteluita ei käydä ja voiteta, ellei siellä tantereella myös uskota itseensä. Tai sitä mieltä itse olen. Kuitenkin, en ole kertaakaan edes kuvitellut olevani raskaana tai mitään semmoista. Olen liian realisti sellaiseen.

Tunnen olevani niin erilainen kuin monet muut lapsettomat, ja kuitenkaan en ole. Yksilöitähän me kaikki olemme. Mitä olen lukenut, tunteet kyllä osuvat hyvinkin yksiin. Hoidoistakin saa tosi paljon tietoa kun uskaltaa vain kysyä, ja samaten kokemuksia on ihana vaihtaa. Ilman näitä nettikontakteja olisin täysi ummikko aivan kaikessa... Mutta nyt eksyin kyllä aiheesta jälleen kerran. Miten sitten koen olevani erilainen valtaosasta heitä? No, ensinnäkin, monet heistä ovat kuvitelleet alun perin olevansa hedelmällisiä, kun minä olen tuntenut itseni mahoksi koko nuoren ikäni. En ole missään vaiheessa joutunut tippumaan mistään pilvilinnoistani... Ja siitä olen ennen kaikkea kiitollinen. En kuvitellut tämän olevankaan helppoa, mutta en ehkä niin vaikeakaan. Toisekseen, usein tuntuu, ettei ikäni puolesta minua aina meinata ottaa tosissaan. Muut lapsettomat eivät ole kyselleet, mutta yleiset asenteet kummastuttavat. Minuun suhtaudutaan niin eri tavalla kuin kolmekymppiseen lapsettomaan. Kehdataan sanoa, että minulla on kuule vielä aikaa, ja pitäisi vain rentoutua, ja johan onnistuisi luomuna. (Joopa joo, varmasti kun en ovuloi ja partakin on alkanut kasvaa). Ja huom! En ole pullea, eli enpä voi laihduttakaan. Päin vastoin, muistutan kuulemma keijukaista kaikin tavoin. Ei sekään paljon lohduta jos tämä prinsessamainen keijunvartalo ei koskaan annakaan sitä elämän suurinta lahjaa... 

Pelottaa, että loppukädessä joudun turvautumaan IVF:ään eli koeputkihedelmöitykseen, kuten moni muukin PCO:n kanssa painiva. Se on kamalan kallista, niin kamalan kallista ja minä en tosiaan ole 18-vuotiaana vielä sellaisessa rahatilanteessa, että voisin sellaista ryhtyä tekemään (vaikka kirkuen toki menisin jos rahaa olisi yhtään). Mutta nyt olen kyllä pahasti menossa asioiden edelle. Totuushan on, että varsinaiset hoidot alkavat vasta ensi kuussa, saan syödä elämäni ensimmäiset Clomifenit ja sitten katsotaan miten se kasvattaa  munasoluja vai kasvattaakokaan.

En ole siis kerinnyt vielä pettyä kertaakaan kunnolla. Joten pian voi olla pettymysten aika, kun saan oikesti elämäni ensimmäisen mahdollisuuden tulla raskaaksi, ja sitten jos veret silti änkevät housuuni, sitten voisin kuvitella itkeväni. Menkat alkavat taas huomenna. Ne eivät minua sureta, vaan antavat jollain tavalla toivoa ilmaantumalla keltarauhashormonien avulla. Kierto onkin noilla Teroluteilla se säännöllinen 27 päivää. Kuukautisten aikana tunnen itseni ehkä naisellisemmaksi kuin tavallisesti, kun en nuorena koskaan saanut niitä ekoja menkkoja, jotka tekisivät minusta oikean naisen, joka voisi tulla raskaaksi ja synnyttää vauvoja sille miehelle jota rakastaa.

Olen kuitenkin päättänyt, että äiti minusta tulee. En pitäisi ihan kamalan epätodennäköisenä, että vielä ajan mittaan joskus todella tulen raskaaksi jollain keinolla, ja synnytän terveen lapsen (ei tarvitsisi tulla mitään jalkapalloilijaa ihan oikeesti). Olemme myös miettineet, ja vaikka voisi tuntua vähän pahalle, niin luovutettujen sukusolujenkin käyttö on mahdollisuus meille. Samoin adoptio. Niitä en kuitenkaan halua vielä enempää ajatella (kuten en IVF:kään) koska niiden päätösten aika ei ole nyt.

Pitäisi tehdä vielä miljoona asiaa häitä ja polttareita ajatellen (vaikka en tiedäkään mitä sakki on keksinyt päänmenokseni), mutta kun en jaksaisi nousta. Olen puhtaasti iloinen, että löysin tälläisen blogimahdollisuuden. Vielä onnellisempi olisin, jos Sinä jättäisit minulle palautetta tai kommenttia. Siten tietäisin, että ainakin joku on nähnyt tämän, että on ainakin yksi ihminen kenen kanssa olen todella jakanut tämän kaiken...

Tällä erää, Prinsessa Delia kiittää ja kuittaa! :) <3