Olen aina tullut hyvin toimeen äitini kanssa. Olemme riidelleet vain harvoin ja silloinkin ihan nopeasti sopineet. Olen aina rakastanut häntä. Ja tiedän että hän rakastaa minua. En vain ymmärrä miksi hän loukkaa minua näin!!!!

Hän tietää että minulla ja Prinssillä on vaikeuksia saada lapsi, ja hän tietää, että minulla on tämä "sairaus", jos PCO:ta niin voi kutsua. Hänen luulisi tietävän, miten minuun sattuu, tai ainakin jotenkuten kykenevän empatiaan, mutta EI!

Olimme tänään jouluaterialla vanhemmillani. Meidät sinne pyydettiin. Ja sen verran olen vielä kiintynyt "kotiini" kun olen niin nuorikin, että on luontevaa käydä siellä. Heti jouluaterialla sain kuulla että on taas joku työkaveri maha pystyssä (saamassa nyt neljättä kersaa). Julisti sen kuin suurimmankin ihmeen (vitut, sanon minä) ja sitten kun meni ruokahalut niin alettiin valittamaan kun en muka mitään syö ja kiukuttelen. Hänen täytyi tietää että asia loukkasi minua, tiesin että hän tiesi. Ei kukaan voi olla niin tyhmä ettei tietäisi. Olen hänen tyttärensä ja hän tietää kuinka herkkä olen. Hän tietää miten ahdistunut tästä lapsettomuusasiasta olen! Olenhan usein ja hartaasti hänelle kertoillut asioiden etenemisestä.

Vaan enpä kerro enää. Koko illan puhe oli vihjailevaa ja loukkaavaa. Kaikkea pientä keskustelun lomassa. Puhetta rinnoista (ne on vain imettämistä varten), puhetta häälahjoistamme (kakkulapio olisi kuulemma hyvä sitten kun meillä on ne ristiäiset (by the way mutsi ei tiedä että emme todellakaan pitäisi ristiäsiä vaan uskonnottomat nimiäiset tai vauvajuhlat)), ja kun mainitsin että olen surullinen tästä asiasta, niin naurettiin ja sanottiin että vuosien päästä kun meillä on monta lasta niin meitä kuulemma sapettaa kun ei saa koskaan olla rauhassa. Tuo jos mikä oli todellakin kaiken tuskamme ja ahdistuksemme täyttä ignorointia, mitätöintiä.

Ystävä, luetko tätä? Onko minulla oikeus näihin tunteisiin?

Tänään huomasin miten minut on aivopesty (=kasvatettu) uskomaan, että olen vasta täysin nainen, kun synnytän lapsen! Pienestä asti muistan että minua on kasvatettu nimenomaan äidiksi ja aina puhuttu mitä sitten kun minä saan lapsen ja kun minun lapseni sitä ja tätä ja koko kasvatukseni on oikestaan ollut varsinaista äitiyden ylistystä. Sen on täytynyt osaltaan lisätä tätä lapsettomuuden aiheuttamaa tuskaa. En osaa kuvitella elämääni ilman äitiyttä. Siitä on tehty minulle elämäni päämäärä jo ennenkuin osasin ajatella omilla aivoillani.

Ja TAHDON! Tahdon niin perkuleesti että ottaisin vaikka vilkkaat neloset jos vain saisin. Voi sitä onnen päivää se olisi ihanaa... En voisi koskaan ahdistella lastani, jos hän kärsisi lapsettomuudesta. Äitini ei tätä tajua. Olimmehan minä ja siskoni kertalaukauksia. Odotanko liikaa häneltä? Odotanko liikaa isältäni? Odotanko liikaa itseltäni? 

Pelkään. Pelkään niin kamalasti ja minulla on aivan liian vähän sanoja kertomaan miten se jäytää sisälläni ja kalvaa mieltäni.

Unelmoin. Unelmoin kuin hullu.

Rakastelemme. Kyllä, usein ja kiihkeästi. Kun tunnen Prinssin saavuttavan huippunsa, tartun hetkeen, ajattelen; voi, vielä joskus kun hän tekee näin me saamme vauvan. Voi Prinssirakas.

Ahdistun. Kyllä vain. Se liittyy läheisesti pelkoon. Joskus on todella todella paha olo. En meinaa pystyä enää hengittämään kun kaikki ahdistus vyöryy ylitseni. En tunne hallitsevani elämääni. Tunnen itseni kuolleeksi, anorektiseksi, turhaksi. Harmaakasvoiseksi surulliseksi kasvoksi joka vetää viime henkäyksiään mutta yrittää siitä huolimatta elää. Kun antaa ahdistukselle vallan, se purkautuu huutona, kuulostan aivan eläimeltä mutta se todella helpottaa. Huudan muutaman kerran lujaa, sitten kaadun viimeistään vavisten maahan ja lopulta itken. Itkun jälkeen olen todella väsynyt. Sitten pitää nukkua muutama tunti, ja kun herää, on useimmiten taas todella hyvä ja toiveikas olo. Ja sitten jaksaakin taas useamman viikon, ennenkuin astia täyttyy taas ryöppyen voimalla yli laidan.

Teen ja tunnen paljon asioita juuri tällä hetkellä. Kasvan valtavasti henkisesti päivittäin. Ehkä tämä on minun tapani ja kohtaloni elää elämää ja synnyttää uutta elämää. Ehkä nämä ovat elämäni synnytyskipujen ensisupistuksia; tuskaa ja polttoja ennen fyysistä synnytystä.

Voi rakas lapseni, kaipaan sinua ihan valtavasti. Tahdon tuskalla synnyttää sinut ulos kohdustani ja rakastaa sinua aina, AINA, olethan minun ja Prinssin rakkaudesta syntyvä. Odotan sinua, ja kun aikasi on tullut, tule, pienoiseni, lapsiveden mukana käsivarsilleni, anna minun rakastaa vain sinua. Päivittäin kokemani tuskan määrä kasvaa suuremmaksi. Sitä suuremmaksi kasvaa tuntemani rakkaus sinua kohtaan.

Rakkaudella  musta enkeli Delia palanein siivin...

PS: Polttarit olivat mahtavat, ja minut ja Prinssi vihittiin 18. joulukuuta. Nyt olen kovassa flunssassa.