Elämme kp 11:sta, ja huomenna aamusta on ultra sairaalassa. Sen avulla katsotaan ovatko munarakkulani alkaneet yhtään kasvaa lääkkeen vaikutuksesta, missä kunnossa kohdun limakalvo on, ja näyttäisikö tulevan ovulaatiota. Pelkään, että jos rakkulat ovatkin alkaneet kasvaa, niitä on kasvanut liian monta (hyvin mahdollista PCO:ssa), pelkään, että kohdun limakalvo on heikko niin kuin se on aina ollut kun on katsottu (jolloin mahd. alkion voi olla mahdotonta kiinnittyä) ja pelkään, että vaikka kaikki muu olisi siellä sisälläni ihanteellisesti, kroppani ei silti tajua käynnistää ovulaatiota.

Nuo ovat kuitenkin vain pelkoja. Pelot eivät ole tosia. Pelot eivät ole enteitä. Ne ovat vain ajattelevan mielen tuotetta. Enää tämä päivä odottelua, ja huomenna saamme kuulla, onko kauan odotetusta Clomihoidosta ollut mitään positiivisia seurauksia.

Lapsesta tulisi aivan varmasti äärimmäisen rakastettu ja hoivattu. Vaikka häntä ei meidän tapauksessa ole odotettu vielä kauaakaan, olemme jo joutuneet hyväksymään sellaisenkin mahdollisuuden, että pientä ei tulekaan koskaan. Jos kuitenkin tulisi, hän häivyttäisi pelot tullessaan, ja tekisi elämästämme Täyttä. Sitten eläisin sellaista elämää mistä olen haaveillutkin. Naimisissa ihanan miehen kanssa ja ihana lapsi. Hyi, kuulostaapa itsekkäältä.

Aina lapsettomuudesta kärsiviä ihmisiä syytetään itsekkyydestä. Sanotaan, että miksi pitää tehdä väkisin jos luonto ei anna omastaan. Se ei ole kuitenkaan läheskään niin yksinkertaista, kun se sattuu omalle kohdalle. Sanotaan että lapsen haluaminen on itsekästä. Eivätkö sitten kaikki lapsen helpolla saaneetkin ole itsekkäitä kun ovat lapsensa tehneet? Miksi vain me, joilla on vaikeuksia saada lasta, olemme itsekkäitä, kun kuitenkin haluamme yrittää? Omat ovat elämämme, omat rahanmenomme ja omat haaveemme.

Tuntuu etten ole ihan aikuinen vielä. Joskus luulin että kun ihminen täyttää 18 hän tunteekin itsensä hyvin aikuiseksi. Minä olen vajaan viikon päästä 19, ja tunnen yhä itseni hyvin nuoreksi. Elän tästä lapsettomuusasiasta huolimatta melko tavallista nuoren naisen elämää. Ja teen toisinaan tyhmiä asioita niin kuin ikäiseni. Eilen olimme kavereilla juhlissa. Siellä oli yksi henkilö jonka kanssa ei oikein kemiat kohdanneet. Tunsin, että hän puuttui liikaa asioihini ja muutenkin oli vähän yksinkertainen ja puhui paskaa. Päädyin haukkumaan häntä läskiksi akaksi. Onneksi sovimme kaiken ennenkuin lähdimme kotiin.

Wrrr... Kotona on kylmä. Ikkunat eivät pidä pakkasta ja tuulta, ja lihakset ovat ihan kovina jatkuvasta jännityksestä ja palelemisesta. Pitäisi varmaan ensi kesänä etsiä uusi kämppä. Voi kun toivon että meidän olisi ensi kesänä hankittava yhtä huonetta isompi koti... Pientä tulokasta varten... Toisaalta maailmassa on niin paljon henkilöitä, jotka ovat yrittäneet lasta tuloksetta jopa jotain 10 vuotta (ihailtavaa vahvuutta, enpä tiedä kestäisinkö, toisaalta pakkohan se on kestää) ja tuntuu jotenkin väärälle olettaa (toivoa ihan helvetisti) että meillä nappaa näin helpolla hoidolla ja kaikki on niin ihanaa.

Olen kuulostellut oireita, ja silloin kp 7-8 (muistaakseni) sainkin jotain huimausta, ja vatsassa nippaili hieman, mutta nyt nekin oireet ovat kaikonneet.... Tehdäänkö arvaus? Arvataan mitä ultra sanoo huomenna!! Mä arvaan että.. limakalvo olisi heikko, vaikka olenkin nauttinut ahkerasti greippimehua. Ja arvaan, että rakkulat ovat saattaneet kasvaa ihan vähän (ei riittävästi) eikä johtofollikkeliakaan ole varmaan tullut? Se olisi aivan liikaa, aivan liikaa ihanaa, jos kaikki olisi kohdillaan ja varsinkin jos sen saurauksena........ haikara tulisi tännekin. 

Kerron heti huomenna jos vain suinkin ehdin/jaksan! Pitäkää minulle peukkuja, varpaatkin pystyyn, nimittäin sitä täällä tarvittaisiin!

Muhkeaan valkoiseen tekoturkikseen kääriytyneeltä Prinsessa Delialta odottelevat terveiset...